Vahvojen rutiinien takia pääsin takaisin kiinni arkeen onnettomuuden jälkeen!

Onnettomuus tapahtui yllättäen – niin kuin ne yleensä tapahtuvat.

Tiesin heti, että nyt kävi huonosti, vaikka yritin vielä toivoa, että kyseessä olisi vain repeämä ja kipu johtuisi siitä. Todellisuus oli kuitenkin toinen: nilkka murtui useasta kohdasta ja lisäksi tuli muita pehmytkudosvaurioita.

Kuntoutuminen on ollut sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Välillä mieli on käynyt todella pohjalla. Ei pelkästään siksi, etten päässyt liikkumaan normaalisti, vaan siksi että kipu yllätti voimakkuudellaan. Ei ollut asentoa, jossa kipu olisi poistunut kokonaan. Jokainen yö tuntui pitkältä ja jokainen päivä muistutti siitä, että edessä olisi pitkä tie takaisin normaalin arjen pariin.

Ehkä raskainta oli kuitenkin ajan perspektiivi. Tieto siitä, että kuntoutuminen tulee viemään todellisuudessa vuoden, tuntui toisinaan musertavalta. Kun elämä pysähtyy yhdessä hetkessä, mieli pyrkii vain selviytymään. Onnettomuus ja leikkaus myös aktivoivat vanhoja traumoja ja haavoja tavalla, johon en ollut osannut varautua. Yhtäkkiä jouduin kohtaamaan paljon muutakin kuin vain tämän fyysisen vamman.

Nyt, hieman yli kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen, pystyn kuitenkin sanomaan yhden asian ääneen: vahvat arkiset rutiinit pelastivat minut.

Kun elämässä tapahtuu jotain hallitsematonta, ihminen tarvitsee jotain tuttua, turvallista ja toistuvaa. Rutiinit eivät poistaneet kipua tai nopeuttaneet luiden paranemista i mutta ne antoivat päiville rakenteen silloin, kun kaikki muu tuntui epävarmalta ja hallitsemattomalta. Ne muistuttivat minua siitä, että olen edelleen minä – vaikka arki näyttikin täysin erilaiselta kuin ennen.

Koska liikunta on ollut minulle elämäntapa jo pitkään, oli päivänselvää, että haluan takaisin salille heti kun mahdollista. Jalka kipsissä kuljin tekemään yläkroppatreenejä. Moni olisi ehkä ajatellut, ettei siinä ollut mitään järkeä, mutta minulle sillä oli valtava merkitys. Kyse ei ollut pelkästään treenaamisesta, vaan siitä tunteesta, että elämä jatkuu edelleen ja minä voin vaikuttaa siihen.

Salille meneminen oli myös muistutus omasta pystyvyydestä. Vaikka en pystynyt käyttämään jalkaani normaalisti, pystyin silti tekemään jotain. Pystyin pitämään kiinni edes pienestä osasta omaa identiteettiäni. Kun elämän peruspilarit horjuvat, pienistäkin asioista tulee yllättävän merkityksellisiä.

Rutiinit näyttivät ennen onnettomuutta hieman erilaisilta. Aikaisemmin ne saattoivat tarkoittaa kovia treenejä, kiireisiä päiviä ja jatkuvaa tekemistä, mutta nyt ne tarkoittivat jotain aivan muuta!

Huomasin myös, että rutiinit toimivat ankkurina mielelle silloin, kun ajatukset lähtivät liian synkiksi. Kun elämä heittää vastapalloa, mieli alkaa helposti elää tulevaisuudessa: entä jos en palaudu ennalleni, entä jos kipu ei helpota, entä jos elämä muuttui pysyvästi?

Rutiinit palauttavat takaisin tähän hetkeen. Ne muistuttavat, että kaikkea ei tarvitse ratkaista tänään. Riittää, että tekee seuraavan pienen asian. Usein puhutaan siitä, kuinka tärkeää on olla vahva vaikeina hetkinä. Nykyään ajattelen, ettei vahvuus aina näytä siltä miltä kuvittelemme. Joskus vahvuutta on vain se, että yrittää luottaa siihen että prosessi ja muutos ovat mahdollisia.

Onnettomuus pysäytti minut tavalla, jota en olisi koskaan itse valinnut.

Silti se opetti minulle jotain olennaista elämästä ja ihmisestä. Me emme ehkä pysty kontrolloimaan kaikkea sitä, mitä meille tapahtuu, mutta voimme yrittää pitää kiinni niistä asioista, jotka tuovat turvaa, rytmiä ja merkitystä keskelle kaaosta.

Minulle ne olivat rutiinit. Ne pienet arkiset asiat, joita ei normaalisti edes huomaa - kunnes yhtäkkiä huomaa, että juuri ne kannattelevat kaikkein vaikeimpina hetkinä 🩵

‍

🩵 Elina